Olen töissä iltavuorossa, eikä oikeastaan ole mitään tekemistä. Soittelen täällä yksityispuheluita ja surffailen internetissä. Mukavaa..

No onneksi enää vajaa tunti, niin pääsen kotimatkalle. Tai en mä kotiin suuntaa, menen S:n luokse syömään, se halus tehdä mulle iltapalaa :) "Ihana mies.." - No onhan se!

Mua kyllä pelottaa silti tosi paljon. Välillä tuntuu, että pitää ottaa takapakkia ihan vaan sen takia, ettei satu niin paljoa, kun taas pamahtaa. Vaikka eihän tässä välttämättä mitään tollasta ole tapahtumassa, ei se ainakaan ole päämäärä. Kuitenkin, mua häiritsee edelleen S:n menneisyys tai lähinnä sen edellinen suhde, joka kesti kolme vuotta. Se asui jopa yhdessä sen naisen kanssa ja mun ymmärtääkseni S oli todella rakastunut. Tää juttu/tunne siitä, että olen ikuinen kakkonen rassaa tosi paljon. Haluisin ehkä puhua aiheesta sille, mutta pelkään, että se vaivautuu ja alkaa muistella menneitä. Silloin meidän suhde ajautuisi ojaan..

Mä vaan taidan olla liian mustasukkainen ihminen. En voi uskoa, että S olisi mulle rehellinen. Se on luottonsa kerran menettänyt ja pahasti, joten sen takaisin saavuttaminen on työn ja tuskan takana. Mä kyllä luulin ensin, että toivun helposti kaikesta paskasta ja pystyn kyllä olemaan sen kanssa ihan kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Luulin väärin. Kyllä vanhat muistot hiipii mieleen aika ajoin ja hajottaa melko pahasti. Silloin täytyy vaan muistaa, että nyt on toisin.

En vieläkään oikeen tajua, että S tosiaan voi rakastaa mua. Kun ensimmäisen kerran kuulin sen siltä, meinasin tipahtaa ihan kokonaan. Seuraavan päivän taisin olla ihan pihalla - ne sanat vaan oli "järkyttävät", en ollut osannut varautua niihin. Mutta nyttemmin, kun niitä kuulee hiukan useammin, alkaa jo tottumaan. En vielä tiedä, olenko minä oikea sanomaan vahvoja sanoja..ainakaan niin, että tosiaan tarkoittaisin niitä. On ollut hetkiä, kun on vaan pakko ollut vastata "niin mäkin sua" ja hymyillä päälle, vaikka mieli olisi tehnyt olla vain hiljaa ja nauttia siitä, mitä toinen sanoo. Mutta sitten on niitäkin tilanteita, kun ihan oikeasti "oma-aloitteisesti" kertoo toiselle tunteistaan ( edelleen epävarmana siitä, puhuuko totta..luulisin kuitenkin).

S kertoi mulle tossa "uuden alun" alkuaikoina, silloin kun mä vielä mietin, mitä tekisin, että oli istunut monet illat puiston penkillä ja miettinyt asioita - mua... ja sitä, miten typerästi käyttäytyi. En tiedä, uskonko sitä, muka kaksi viikkoa sen takia ryypännyt ja mennyt ihan alas, kun menetti mut..tai jotain tohon suuntaan. Vaikka kyllä T:kin mulle mainitsi muinoin, että S on itselleen vihainen, koska koomasi meidän suhteen niin pahasti. Silloin T jopa halusi auttaa mut ja S:n takaisin yhteen, koska ymmärsi ettei minä ja se onnistuisi koskaan..näissä puitteissa. Ja hyvä niin,tosin kyllä se silti yritti.

Ymmärrys on ollut kieltämättä koetuksella viime aikoina. Joskus tekisi mieli kysyä asioita ihan suoraan, mutta sitten kun miettii..mitä turhia, eikö toisen ihmisen käytös ja sanat jo kerro kaiken? Jos toinen halaa ja suukottaa kun tavataan, soittelee ja on kiinnostunut tekemisistäni kun ei olla yhdessä - eikö se jo kerro, että välittäminen on suurta. Silti on hankala hahmottaa. Uskallanko ajatella, että jollakin voi olla samanlaiset tai jopa vahvemmat tunteet MINUA kohtaan, kuin mitä mulla on siihen. Saanko kuvitella meidät yhdessä vielä vuodenkin päästä..se pelottaa, koska olen sellainen sohlari, että kaikki kaatuu kun päästän mielikuvitukseni valloilleen. Pidän itseni ruodussa, elän rauhallisesti ja nautin muistakin asioista kuin miehistä.. tai siis miehEstä, ykshän mulla niitä vaan on. Ja pysyy. Siis yks. Kerralla. S.

P.S Olen harkinnut koiran hankintaa ;)