Palasin tänään työpaikalle "rentouttavalta" jopa viikon kestävältä kesälomaltani, miten ihanaa. No kyllä tämä tästä alkaa pikku hiljaa sujua.

Mua pelottaa taas. En tiedä, mikä mua vaivaa kun aika ajoin kuvittelen omiani ja luulen outoja. Mä taidan seota?! Mua vaivaa jokin tässä ihmissuhteessani, mutta en saa sanaa suustani. Ja se, että pidän tiedon sisälläni kasvattaa päivä päivältä suurempaa ahdistusta. Mun on pakko pystyä puhumaan. Olen koittanut ymmärtää itseäni, toisinaan onnistun- toisaalta en tajua yhtään..

Mä olen nainen ja sen pitäisi selittää jo aika paljon. Naiset ajattelevat aina liikaa! Ja mä olen superajattelija!! Ihan turhia tulee pohdittua, ja turhan usein. Pitäis varmaan keksiä jokin uusi harrastus, johon kuluttaisin kaikki omituiset ja harhailevat ajatukseni. Tänään voisin mennä vaikkapa uimaan, se tekisi tosi hyvää ja olis ihan mukavaakin! Tulis ainakin tekemistä..

Oikeastaan mä en vaan halua tuijottaa puhelintani koko iltaa ja odottaa puhelua S:ltä. En vaan käsitä, että se muka oikeesti välittää musta - vaikka käytös puhuu juuri sen puolesta! Sehän on aivan ihana, mutta miksi hitossa se ei muka riitä mulle? Olenko mä liian vaativa, jos odotan sen vastaavan joka ikiseen viestiin jonka sille lähetän.. tai että se soittais mulle joka välissä ja tarkistais mun voivan hyvin ym. älytöntä. Sitten kun se ei soita, mun on "alistuttava" ja otettava luuri käteen. Pitääkö sen aina olla mies, joka soittaa - täytyykö naisen olla vaikeastitavoiteltava vielä tässäkin vaiheessa? Musta tuntuu, että mä sekoan...MIKÄ MUA VAIVAA? APUVA!